Olen jostain kumman syystä viime aikoina paljon miettinyt maastopyöräilyyn liittyviä turvallisuus- ja loukkaantumisriskiasioita. Kaatumiset kuuluvat tähän lajiin ja ei niitä voi pitemmän päälle välttää. Kaipa sitä on tullut vanhaksi ja varovaiseksi tai sitten vauhti on sen verran kasvanut, että todennäköisin kaatuminen ei ole enää se paikaltaan kyljelleen kaatuminen vaan ennemminkin joku kunnon pannutus kivikkoon.

Loukkaantumisriskipohdintaan on varmaan myös vaikuttanut se, että oma maastopyöräilykaveriverkosto on laajentunut ja sitä kautta on tullut tietoon aika monta luokkaantumistapausta tänä vuonna. On mennyt useampaa solisluuta ja myös vähän vakavamman oloisia loukkaantumisia (mistä kuitenkin loppujen lopuksi selvitty vähällä).

Omat vauhdit ovat kasvaneet viimeisen kahden vuoden aikana ja monesti mennään omien taitojen ylärajoilla tai jopa yli niiden. Tästä ei tietenkään voi syyttää muuta kuin itseään ja omaa typerää kilpailuviettiään Stravasegmenttejä metsästäessä.

Olen selvinnyt tähänastisella maastopyöräurallani oikeastaan kokonaan ilman loukkaantumisia. Pitää koputtaa puuta! Toki sitä tulee pannutettua aina välillä, mutta ne ovat olleet kohtuu harmittomia. Äkkiseltään muistan vain pari kaatumista missä on tullut ruumiillista pientä vammaa. 2010 kaaduin syksyn ensi pakkasen jäädyttämällä polulla (ilman nastoja) niin, että pää kolahti maahan ja pari sormea vääntyi jotenkin kummallisesti sivuun. Ei murtumia sormissa, mutta niiden parantuminen takaisin täydellisesti toimiviksi, taipuviksi nakeiksi vei useamman kuukauden. Pariin viime vuoteen ei ole tainnut osua muita kuin muutama polven tai kyynärpään kolhu.

Olen tänä vuonna lisännyt myös turvavarusteita. Polvarit on lähes joka ajolla päällä, kyynärsuojatkin välillä ja nykyään kaikki ajot ajan POC:in selkäpanssarirepulla. Pitäisi ottaa tavaksi AINA laittaa nuo kaikki varusteet päälle. Eihän sitä polvilumpiota paljoa tarvitse terävään kiveen kolauttaa niin se voi olla sitten jo siinä.

Fiksuhkosti olen myös miettinyt miten voisin ennaltaehkäistä ja minimoida rakkaan harrastukseni riskejä. Moni näistä on helppo hoitaa kuntoon.

1. Aja kaverin kanssa tai porukassa. Tällöin avunsaanti onnistuu tapaturman sattuessa. Tästä hyvä esimerkki alkuvuodelta. OTB:n seurauksena kaverin lonkka pois sijoiltaan ja jos silloin olisi ollut yksin metsässä niin aika kusessa olisi ollut. Ei pystynyt liikkumaan oikeastaan mihinkään makuultaan. Aivan liikaa ainakin itse ajelen yksinäni ja vielä kummallisiin kellonaikoihin.

2. Suojat päälle AINA

3. Fillarin jousitussäädöt kohdalleen ja kunnon renkaat alle. Takaiskarista kun on paluuvaimennus pielessä niin pienenkin hyppyrinnokalta voi saada mukavan "takapotkun" ja sitten arvotaan, että tullaanko alas eturenkaalla vai naamallaan. Pienikuvioisten XC-renkaiden kanssa voi käydä helpossakin paikassa ikävästä kun pito lähtee yhtäkkiä.

4. Ensimmäinen ja viimeisen laskun tai pätkän kirous. Eniten haavereita uskoisin sattuman noissa. Ainakin omalta osalta suurimmat sähellykset tehdään ekassa ja vikassa ajopätkässä. Ensimmäisten pätkien osalta syy on varmaan se, että kuski ei ole vielä lämmennyt, ei ole "tatsia" alustan liukkauteen ja keskittyminen ei ole vielä huipussaan. Viimeisen pätkän kirous on minulle se pahempi. "Vielä mä vedän tuon kerran ja sitten kotiin"... kuulostaako tutulta?

Sitten tulee vedettyä ihan kiukulla yli omien taitojen ja vieläpä väsyneenä. Ei hyvä! Tästä minulla on karvaita kokemuksia vajaan parin kymmenen vuoden takaa moottoripyörällä Alastaron moottoriradalta. Oltiin jo kierretty rataa pari tuntia ja sitten tuli se klassinen "vielä viimeinen kierros". Nopeassa vasurimutkassa takarenkaasta lähti pito, sitten se nappasi uudesta kiinni ja siitä "highsiderit" 120-130 km/h:n nopeudesta.. Siinä ehti ilmalennon ja volttien aikana elämä vilistä silmissä. Tuuria oli matkassa ja selvisin vähällä. Vain käsi sojotti vähän väärään suuntaan.

5. Tunne omat ja pyöräsi rajat.

Maltti mukaan puunlehtien liukastamille syksyisille poluille!